kuva

kuva

lauantai 30. joulukuuta 2017

Kohti uutta parempaa vuotta

Terveisä joululomalta! Lomalta, joka todellakin tuli tarpeeseen. Vuosi on ollut rankka, ehkäpä koko elämäni rankin. Pakko myöntää, että välillä on jopa jäänyt elämättä, on vain suoritettu (jos tiedätte mitä tarkoitan?) Mutta enää tätä ei ole jäljellä kuin reilu vuorokausi. Ensi vuodesta tulee takuulla parempi.

Kotiuduimme siis sairaalasta pian edellisen postauksen jälkeen. Helmille menee edelleen kamalan iso määrä lääkkeitä, ja onneksi isoja kohtauksia ei ole tullut! Neiti on kyllä kovin väsynyt, mutta hetkittäin tulee pintaan myös iloinen ja höpöttävä tyttö.

Koko joulun olemme viettäneet perheen kesken. On levätty, ulkoiltu, syöty ja nautittu toistemme seurasta. Eikä vielä olla edes kyllästytty!

Harmillista oli, ettei Helmin synttäreille eilen saatu ketään vierasta, koska kaikki olivat flunssassa ja emme nytkään uskaltaneet ottaa riskiä! 11 vuotta kuitenkin tuli täyteen ja kyllä Helmi puhelimen ja skypen kautta sai onnittelulauluja! Olisittepa nähneet ja kuulleet sen naurun, kun Ronja soitti Skypellä! Sellaista naurua ei ole kuultu ainakaan kahteen kolmeen kuukauteen. Olen myös luvannut järjestää tytöille juhlat heti, kun Ronja meille seuraavan kerran pääsee. Toivottavasti se on pian!!

Vuodenvaihdettakaan emme aio juhlia mitenkään erityisesti. Keräämme vielä pari päivää voimia ennen arjen alkamista, mikä tulee myös tarpeeseen. On hyvä päästä ruotuun ja rytmiin!




 
 






Ensi vuodelle, jokaiselle ohjenuoraksi, lainaan Joel Jyrinkiä:

"Kerrotaan enemmän hyvää, sillä se, mitä elämä antaa, ei ole valinta, mutta sen sanoittaminen on."







lauantai 18. marraskuuta 2017

Kuulumisia

Hieman meidän kuulumisia... näillä ei kyllä voi millään muotoa tuulettaa. Olemme sairaalassa, epilepsia lähti kokonaan lapasesta.

Alkusyksystä en rehellisesti sanoen muista yhtään mitään, mutta lokakuun 13. päivänä, perjantaina Helmi alkoi kouristella tihenevään tahtiin. Tätä jatkui ja jatkui ja tahti vaan kiihtyi. Odottelimme, että josko helpottaisi. Konsultoimme neurologia, lisäsimme hieman lääkitystä ja valvoimme läpi yöt koppaillen tunnin välein kouristuksia. Voimat alkoivat ehtyä ja epätoivo hiipiä sekä huoli Helmistä kasvaa niin suureksi, että oli pakko myöntää: epilepsia voitti tämän erän. Tiistaina päädyimme sairaalaan ja sillä tiellä olemme.

Aivosähkökäyrä näytti katastrofia - statusta. Suonensisäisiä lääkkeitä alettiin tuupata tyttöön urakalla. Aamuisin tehtiin kontrollieeg. Kun torstainakaan ei ollut helpottanut, lähdimme ambulanssikyydillä Tyksin lastenteholle, ajatuksena, että Helmi on laitettava uneen, jotta status saadaan katkeamaan.

Teholla tehdyn eeg-tulkinnan mukaan kyseessä ei ollut status, vaan Lennox Gastaut-tyyppisen epilepsian käyrä, joka on järkyttävä. Onneksi selvisimme ilman anestesiaa...

Ajelu pitkin länsirannikkoa jatkui, kun perjantaina siirryimme ambulanssikyydillä takaisin Poriin.

Nyt Helmille menee suonensisäisesti jättiläisannokset epilääkkeitä ja tilanne on rauhoittumaan päin. Iv-lääkkeistä täytyisi nyt päästä suun kautta otettaviin ja sitten toivottavasti pääsemme kotiin.
Tästä lääkemäärästä johtuen tyttö on myös ihan tööt.

Ja me kaikki olemme todella väsyneitä tähän sairaalassa elämiseen. Mutta ei auta itku näilläkään markkinoilla, läpi tämä on vaan käytävä ja kädet ristissä toivottava, ettei tällainen toistu. Sitkeää lajia tuntuu tyttäremme olevan, en tiedä kuinka oma kroppa kestäisi kuukauden verran rajuja kouristuksia!

Toivottavasti alkuviikolla pääsemme kotiutumaan ja voimme aloittaa joulun odottamisen!


EEG


 
 

Ambulanssimatka


Tyks - lastenteho-osasto
 
 
 
 
 
 
 

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Pitkä hiljaisuus

Pyydän anteeksi tätä todella pitkää bloggaustaukoa. Mutta ei ole ollut aikaa eikä edes voimia kirjoittaa mitään... Paljon on tapahtunut. Enkä voi millään sanoa, että takana olisi elämäni kesä, tai omalla tavallaan kyllä.

Olemme siis muuttaneet. Koko alkukesä siihen meni. Vanhan tyhjäämistä, uuden valmistumisen odottamista. Pitkiä päiviä ja läpsystä vaihtoja. Ikinä emme ole viettäneet näin vähän perheen yhteistä aikaa, mutta kyllä tämän jaksoi, kun tiesi kaiken olevan vaan väliaikaista (vaikkakin se väliaikaisuus oli kyllä odotettua pidempi).

Kaiken tämän rinnalla olemme tehneet myös surutyötä. Äitini sairastui vakavasti vuodenvaihteen tienoilla. Lääketiede ei mahtanut mitään. Sairaus voitti. Kesän mittaan äidin voimat vähenivät ja hän nukkui pois elokuun alussa. Kesälomamme lopuksi teimme vielä raskaimman matkan itään ikinä - saatoimme mummon viimeiselle matkalle.


Laitan tähän alle sekalaisia kuvia meidän kesästä. Kun taas pääsemme arkeen kiinni ja ehdin/jaksan jäsennellä ajatuksiani, niin lupaan, että tulee ihan omat juttunsa muutosta ja uudesta kodista sekä tietysti Helmin voinnista ja elosta. Ehkäpä elämä jossain välissä on jälleen niin helppoa, että saan aikaiseksi kirjoittaa säännöllisestikin kuulumisiamme, jos siellä enää kukaan on lukemassa...



Ronja on vieraillut Helmin luona kesän aikana monta kertaa.

Lämmintäkin on näköjään ollut.


Vanha koti - Helmi ja Ronja.
He lähtivät sieltä ihan viimeisinä.
Oli kyllä haikea tunne työntää Helmi pyörätuolissa pois kodista, 
missä hän on viettänyt koko ikänsä.


Uusi koti - Villa Possula


Ramppeja löytyy...


Ensimmäinen aamu possulassa.


Myös Ronja löysi tien possulaan :)


Mikkokin kävi vierailemassa.


Ystävien 15-vuotishääpäivää juhlistamassa.


Matkalla itään.


Kotiseudulla.


Raskas kotimatka.


Suljen ihanan soittorasian
kierrän lauluni kippuraan.
Muiston mukavan taskuun taputan
kunnes taas yhdessä laulellaan.




sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Matalalentoa

Jalat eivät kyllä maata ole ehtineet kovinkaan usein tavoittaa. Vauhti on ollut kohtuullista. Onneksi Helmin vointi on kohentunut, muuten tuskin olisimme enää järjissämme. Kouristukset ovat loppuneet, mutta kyllä paljon epilepstistä toimintaa on. Ja yöt ovat kovin rikkinäisiä. Ihmeellisesti sitä ihminen kuitenkin jaksaa, kun on yksinkertaisesti pakko.

Lalli on urakoinut ulkorakennusten tyhjentämisen kanssa (olemme onneksi parina päivänä saaneet myös apua niihin). Minä olen pyörittänyt huushollia ja hoitanut Helmin. Myös työmme ovat lohkaisseet ison palasen ajastamme ja ajatuksistamme. Mutta on tässä jotain hyvääkin: ei oikeasti ehdi murehtia mitään! On pakko uskoa, että kaikki menee putkeen ja yksi kaunis päivä täällä on saatu nurkat tyhjiksi ja toinen kaunis päivä uusi koti on valmis!

Onneksi aurinko ja lämpökin ovat löytäneet meidät!



Vappukin oli...


...samoin pääsiäinen.



Ja äitienpäivä.







Juhannusta odotellessa...










lauantai 8. huhtikuuta 2017

Sairaalassa ollaan!!!

 
 
 
 
Terveisiä sairaalasta! Pläääh. Ei parantunut Helmin olo, päinvastoin. Alkuviikon vielä selvisimme jotenkuten, vaikka kouristuksia purkikin tunnin välein yötä päivää, mutta saimme kuitenkin ruoat ja nesteet menemään. Tiistai-iltana ei enää toiminut mikään. Neiti ei niellyt, oli vaan ja kouristeli. Päätimme katsoa aamuun ja jos tilanne olisi vielä silloin sama, niin jotain olisi varmaankin tehtävä.
 
 
Keskiviikkona oli tilanne ennallaan. Soitmme omalle lääkärillemme, joka oli sitä mieltä että ei taida olla vaihtoehtoja: osastolle. Niinpä matkasimme Poriin. Onneksi automatkalla ei tullut kuin yksi kouristus-voin kertoa että se on ihan mielenkiintoista...
 
Osastolla Helmi pääsi todella nopeasti piuhoihin. Eeg:ssä ei onneksi ollut statusta. Kohtauksia yritettiin katkaista kahdella eri lääkkeellä, ilman mitään vaikutusta! Onneksi täällä Porissa on ihana lastenneurologi, jonka kanssa on helppo jutella ja joka puhuu myös samaa kieltä kanssamme. Helmin tilanteessa ei kyllä ole paljoa vaihtoehtoja, kun on vielä se geenivirhekin, mikä rajoittaa lääkkeiden käyttöä. Neurologi konsultoi Helsinkiä. Aloitimme eilen illalla uuden lääkkeen. Tosin sen vaikutus kohtauksiin nähdään vasta jonkin ajan kuluttusa. Edelleen siis purkaa kohtauksia noin 40 kohtauksen tahtiin vuorokaudessa. Niiden takia emme enää osastolla ole, vaan sen, että Helmin syöminen ja juominen on yhä vaikeaa. Hän tarvitsee nesteytystä. Mutta heti kun neiti alkaa nielemään, niin me pakkaamme kimpsumme ja häviämme täältä. Kotioloissa on kaikki aina miljoona kertaa helpompaa.
 
 
Vaikeinta tässä on oma jaksaminen. Siis sen lisäksi, että katsot omaa kärsivää lastasi, etkä voi auttaa mitenkään. Voitte kuvitella kuinka paljon itse nukkuu, kun kohtauksia tulee vajaan tunnin välein. Joo ja yritämme vuorotella, mutta eipä se uni silti kovin pitkää ja laadukasta ole.
 
 
Viimeksi huusin vapaaehtoisia talkoisiin tyhjentämään meidän piharakennuksia, niin nyt huutelen haluaisiko joku tulla välillä yöksi tänne (tai toki mieluummin kotiin) nappailemaan Helmin öiset kohtaukset? Lupaan, että ei ole mikään miellyttävä ja rento tehtävä...
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 


lauantai 1. huhtikuuta 2017

Täällä ollaan!!!

Anteeksi tämä jäätävän pitkä bloggaustauko. Mutta tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista säätöö...

Eikä kaikki niin mukaviakaan, mutta kovasti voimia vievää (tästä en enempää halua täällä kirjoittaa, ei koske meidän ydinperhettä, mutta lähelle osuu silti).

Vuorokauden tunnit eivät todellakaan ole tuplautuneet. Jaksamisen kanssa taiteillaan trapetsilla, mutta luovuteta ei. Eikä oikeasti voidakaan. Ja jos kaikki meidät tutkittaisiin, niin eniten päästä löytyisi vikaa perheemme vanhemmilta. Vai lähteekö kukaan täysissä järjissään oleva erityislapsen vanhempi rakentamaan taloa?! Ehkä joku, mutta minä en vieläkään suostu sanomaan, että tässä olisi järjen hiventäkään. En, vaikka olisi miten avaimet käteen ja muuttovalmis! Pah sanon minä, ne on talotoimittajien salajuoni saada ihmiset ostamaan uusi koti. Toki, eivät he ihan koko rahalla valahtele: avaimet tuli kirjattuna kirjeenä käteen jo ennen kuin talosta oli noussut nurkkaakaan tontille!

Mutta siis taloprojekti on vienyt kaiken liikenävän ajan ja vähän ylikin. Ja kaikki muu siihen päälle, niin eipä ole ollut aikaa istua koneelle kirjoittamaan kuulumisia.

Alla kuvasarjaa projektin etenemisestä:


Tästä se ajatus sitten lähti... lapasesta!


Päätimme kaivaa kuopan Kiinaan asti - muutenhan se olisi ollut liian helppoa.


Ja pakkohan se oli sitten täyttääkin...






Nämä kaikki vaiheet menivät kyllä yllättävän nopeasti.






Talo oli pystyssä ennen kuin edes minä menetin hermojani...
(tosin on ne sen jälkeen menneet jo useaan otteeseen).







Lämmitysputket


Lattiavalu


Seinärunkoja


Sähköt


Seinien levytystä


Maalämpökaivon reiän poraus - tai jotain sinnepäin.


Hemppakin on välillä päässyt raksamuijaksi.
Hän toimii siis työnjohtotehtävissä!


Projekti on nyt siis siinä vaiheessa, että ensi viikolla aletaan maalata sisäseiniä ja kattoa. Lämmönlähde on paikoillaan. Lattiavalu saa kuivua vielä viikkoja... ja ehkä jotain mitä minulta on mennyt ohi (siis todennäköisesti hyvin paljon :))

Valmista pitäisi olla ennen elokuuta. Minä olen kyllä päättänyt, että juhannuksena muutetaan. Kutsun kaikki nuoret ja reippaat sukulaiset majoittumaan meille RMJ:n ajaksi ja ihan ilmaiseksi. Kunhan vaan yhden muuton hoitavat siinä sivussa!

Ja oikeasti, jokainen vapaaehtoinen saa ilmoittautua talkoisiin! Nimittäin piharakennnusten tyhjennykseen. Sieltä saa viedä mukanaan kaiken, ihan kaiken. Ja pelkällä vaivanpalkalla. Eikä tämä todellakaan ollut mikään vitsi!!!




Helmin vointi on ollut kovasti vaihteleva tämän vuoden puolella. Kuluva viikko on ollut meillä talvilomaa - jippikaijee - ja se on mennyt hoitaen hyvin sairasta lasta. Helmi sai jonkun infektion puolitoistaviikkoa sitten ja sen jälkimainingeissa seilataan edelleen. Nyt päällimmäisenä murheena on yllättäen epilepsia. Kouristuksia purkaa sellaiseen tahtiin, että meitäkin jo huimaa! Ja alkaa ne näkyä jo Helminkin jaksamisessa. Kaksi viimeistä päivää Helmi on vaan maannut liikkumattomana lattialla...





Ronja <3 on kyllä käynyt uskollisesti Helmin luona yökylässä.
Tämäkin viikonloppu oli jo buukattu, mutta peruttiin nyt Helmin sairastumisen takia.
Seuraava on jo kalenterissa...




Helmi sairastumisen alussa 40 asteen kuumeessa...



Ja Helmi äsken -  enää ei onneksi kuumetta!








Enkä nyt lupaa, että täällä hetkeen säännöllisesti kävisin kuulumisiamme kertoilemassa. Mutta sen voin luvata, että ihan vielä ainakaan en blogia ole kokonaan lopettamasta. Toivottavasti jaksatte käydä kurkkimassa...

Aurinkoista kevättä!











sunnuntai 15. tammikuuta 2017

1-2/2017

Ihana arki. Tosin kovin kiireinen...


Tällä viikolla oli vuorossa Helmin hammastarkastus. Helmi on käynyt aina samalla kunnallisella hammaslääkärillä. Hän on aivan huippu tyyppi.

Eikä Helmi tietenkään osaa pelätä mitään hammaslääkäriä ja hyvä niin. Mutta äiti osaa... Helmihän ei tietenkään avaa käskystä suutaan, saatikka että pitäisi sitä kiltisti auki koko tarkastuksen ajan.

Tarkastus suoritetaan Helmin istuessa omassa pyörätuolissaan. Lalli pitää kiinni neidin päästä, hammashoitaja käsistä ja minä roikun kaksin käsin Helmin leuassa ja yritän saada suun pysymään auki.

Voin kertoa, että hikikarpalot vierivät pitkin selkääni lapseni leuassa roikkuessa. Hammaslääkäri käy joka ikisen hampaan kunnolla läpi sillä jollain "piikillään". Yritän sanoa, että Helmi saattaa lyödä leuat kiinni hetkenä minä hyvänsä, vaikka minä kuinka niissä roikun. Näen silmissäni mitä tapahtuu, jos Helmi yhtä äkkiä alkaa vaikka kouristaa. Mutta hammaslääkäri vaan tutkii: rapsuttaa, tökkii ja koputtaa. Lopulta Helmiäkin alkaa itkettää, luultavammin se, että hänen vapauttaan rajoitetaan kolmen ihmisen toimesta.

Kun kaikki hampaat on tutkittu, niin hammaslääkäri kehuu Helmiä kuinka hienosti hän taas oli. Ja miten hyvin hampaat on hoidettu - jatka samaan malliin!

Tässä vaiheessa minä lähes pyörtyneenä alan jälleen hengittää. Ja ymmärrän tärkeimmän: reikiä nolla!

Onneksi seuraava tarkastus odottaa vasta vuoden päässä...