kuva

kuva

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Aurinkoinen arki

Mitään erikoista ei ole meillä tapahtunut - onneksi - on hienoa elää tasaista ja hyvää arkea.
Mummot olivat meillä viikko sitten hoitamassa Helmiä, kun Terhi piti muutaman lomapäivän.
Viime viikonloppuna ihmettelin, että vaikuttaapa mummojen olo Helmin vointiin oudon paljon. Neiti oli hieman itkuinen ja ei suostunut kakkaamaan sitten millään. Itki joka kerta kun yritti ja jouduimmekin turvautumaan microlaxiin... Keskiviikkona nousi sitten lämpö - tiesimme heti Lallin kanssa, että enterohan se meille oli tullut kyläilemään, kutsumatta tosin. Helmi on sairastanut entero-viruksen ainakin kolmasti tätä ennen, ja joka kerta se on mennyt peppuun. Varmaankin useasti sairastettuna, selvisimme tällä kertaa näin vähällä. Pylly ei ole enää kipeä ja lämpöäkään emme ole perjantain jälkeen mittailleet. Iloinen tyttö. Ja terve! (Ja mukavinta on, että oireet eivät johtuneetkaan mummoista! ;))

Torstaina sain puhelun Lastenlinnan neurologilta: biopsioiden alustavat vastakset olivat tulleet. Lihasbiopsiassa ei muutoksia ja maksabiopsiassa rasvat koholla (tai jotain). Sitä reparoidaan nyt lisää. Ensi kuun lopulla uusi soittoaika. Ei kuulostanut neurologi kovin toiveekkaalta. Sanoi, että usein tällaisissa tapauksissa ei kuitenkaan löydy mitään. Meille tai ainakaan minulle asialla ei ole niin suurta merkitystä. Helmi on Helmi, oli hänen erityisyydelleen syytä tai ei!

Olemme muuten taas kotihoidossa, tai siis Helmi on Terhin kanssa. Päiväkodissa jyllää nyt vatsatautiepidemia. Ja voitte kuvitella, että se on kaikista taudeista viimeinen, mitä halutaan. Lapsi, joka viettää suurimman osan ajasta selällään, tukehtuu hyvin helposti oksennukseen. Myös epilääkkeiden imeytyminen on jokseenkin vaikeaa, jos kaikki tulee ulos. Mutta mehän pysymme nyt terveinä!







Kävimme tänään pihalla. Yritimme uhmata tuulta, mutta tämän taiston hävisimme.
Pakkasta ei ollut kuin kolme astetta, mutta jäätyä sinne meinasi.
Hymylle Helmin kasvoilla ei tuuli kuitenkaan voinut mitään.
Aurinkokin pilkahti - selvä lupaus keväästä!

 






keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Rytmi veressä

Kuten olen aiemminkin kertonut, niin Helmi tykkää ihan kympillä molemmista terapioista!
Kaksi viimeistä musiikkiterapiaa on mennyt loistavasti. Meillä on käytössä musterivihko, mihin terapeutti kirjoittaa kuulumiset (ja onneksi myös Terhi pystyy "vakoilemaan" terapian kulkua).
Kaksi viikkoa sitten vihkossa luki: "Helmi osallistuu aivan upeasti. Erityisesti pianolla upeita soittoja, laulua, naurua, hyvää mieltä. Etenkin laulussa yhteistä säveltä ja rytmiä."
Ja tällä viikolla: "Helmi laulaa jo toisen kerran pianon kanssa rytmillisesti ja melodisesti yhdessä. HYVÄ HELMI!"

Uskotte varmaan, että tällaisesta tulee suunnattoman hyvä mieli myös meille vanhemmille. Ja tämä äiti kykenee vaan ihmettelemään, mistä tyttö on moista oppinut (isältä tietenkin). Minä hyvä että ymmärrän mitä tarkoittaa rytmillisesti ja melodisesti, saati että siihen koskaan itse pystyisin... Toki minä Helmille laulan, mutta nuottia niistä biiseistä tuskin löytyy (Helmi parka) ja rytmitajusta minulla ei ole hajuakaan. Yritän kyllä joskus Helmin kanssa taputtaa rytmissä, mutta eihän siitä mitään tule. (sen minä juuri ja juuri älyän, että rytmistä ei ole tietokaan) Joskun on käynyt jopa niin, että kun irrotan käteni Helmin käsien päältä, niin neiti jatkaa taputtamista yksin - ja tietenkin rytmilleen!








Viime yönä Helmi oli jossain vaiheessa tosi levoton, eikä tuntunut saavan sijojaan millään. Sekä äiti että isä olivat niin väsyneitä (laiskoja), etteivät viitsineet nousta katsomaan mikä neitiä vaivasi...
Aamulla meitä odottikin näky: kasvot ja tyyny ihan veressä. Helmiä oli siis yöllä kiusannut todella runsas nenäverenvuoto! Onneksi Helmi nukkuu kyljelleen, niin veri valui ulos eikä nieluun.
Emme taida tänäkään vuonna olla pokkaamassa Vuoden vanhemmat-palkintoa! Mutta sen lupaan, että seuraavalla kerralla nousen katsomaan öistä möhkyämistä (tai ainakin Lalli nousee!)








sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Miehet eivät itke


Huomasin jonkin aikaa sitten, etten muista milloin viimeksi olisin itkenyt. Se voi toki johtua minun kehnosta muistista, tai sitten siitä, etten tosiaan ole itkenyt. Voisi kuvitella, että meidän arjessa olisi ollut jokunen paikka, missä kyynelkin olisi irronnut, mutta ei.
Ei tullut tippa linssiin, kun Niina esitteli testitikkua, jossa oli ne maagiset kaksi viivaa..
Ei itkettänyt myöskään vaimon voidessa pahoin 9kk.
En tajunnut itkeä silloinkaan, kun synnytysosastolla vaimoa vietiin puolentoista vuorokauden ähräämisen jälkeen leikkaussaliin ja minulle tuotiin kohta osastolle suurisilmäinen termospullon kokoinen pötkö.
En voinut itkeä vaimoni seurana, kun tyttö painoi vähemmän tunnin imetyksen jälkeen kuin ennen sitä.
Ei tipan tippaa kyyneliä, vaikka pystyin vain seuraamaan rakkaani luistelua synnytyksen jälkeisen masennuksen, kroonisen univajeen ja tytön syömisongelmien välisessä kurimuksessa.
En kerennyt itkeä myöskään niillä kotimatkoilla töistä kotiin, kun en saanut mitään selvää mitä minulle puhelimessa oli sanottu. Siellä toisessa päässä linjaa itkettiin niin hysteerisesti..
Ei tippaa myöskään kolmen kuukauden ikäisen tytön RS-virustaudissa, vaikka ajoittain piti takoa limaa pois ettei likka tukehtunut.
En ymmärtänyt itkeä tytön jalan alkaessa ajoittain nykiä, tai kun hän itki kauhuissaan jokaisen suihkussa käynnin jälkeen.
En voinut vollottaa Lastenlinnassa pidellessä rakasta tytärtäni kiinni, kun häneltä ensimmäistä kertaa otettiin selkäydinnestenäytettä.
Itkemättä jäi myös lastenosastolla kuumeessa kouristelevan tytön kanssa ollessa.
Ei lähtenyt tiputtamaan, vaikka emme saaneet Helmiin "yhteyttä" kokonaiseen vuorokauteen ja painajaisissa kävelin surusaaton edessä.
Eikä itkettänyt, kun EEG:n jälkeen tutkiva lääkäri otti osaa Helmin statustilan vuoksi.
Itkeminen unohtui myös tytön kouristellessa kohtauksessa sylissäni 30 ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia.
Onko suomalainen mies tosiaan kasvatettu näin kovaksi, ettei tunteitaan voi näyttää vaikka sydän märkänis? En suostu tätä allekirjoittamaan ainakaan omalta kohdaltani. Toki monissa tilanteissa ei ole kerennyt muuta kuin toimimaan ja unohtamaan tuntemisen. Taidan kuitenkin syvällä alitajunnassani tietää, että me tästä selvitään, ihan niin kuin olen Niinalle sitä monesti vakuuttanut. Olen varma, että ne kyyneleetkin vielä silmäkulmaan hiipivät kun niiden aika tulee. Tuo päivä lähestyy koko ajan... Onko se hetki Helmin sanoessa ensimmäisen ymmärrettävän sanan? Vai koittaako se hetki hänen noustessa istumaan ensimmäisen kerran, tai ottaessaan ensimmäisen askeleen? Saa nähdä, lupaan kertoa kun se tapahtuu!

tiistai 14. helmikuuta 2012

Menneitä muistellen



 

Hyvät ystävät tässä muistoja kolmen vuoden takaa...





Olemme menneet naimisiin salaa maistraatissa. Siitä tuli ystäviltä niin paljon noottia, että olimme pakotettuja järjestämään heille bileet. Kolme vuotta sitten ystävänpäivänä siunasimme avioliittomme ja vietimme juhlia. Ehkä hieman eri kaavalla kuin hääjuhlia yleensä vietetään. Yllä olevassa videossa on pätkiä meidän ikimuistoisesta päivästämme!



Perheemme kolme vuotta sitten.



sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Humppaa pumppaa kuningas jumppaa

Ihana ihana viikonloppu. Ollaan vaan oltu, terveinä. Ulkoiltu ja saatu kestitä vieraita: Lilliä ja Jenniä.
Taas jaksaa uuteen viikkoon.


Perjantain jumppaa Lissun kanssa.
Helmin kropan kannattelu on kehittynyt valtavasti.
Istutaan pieniä hetkiä ilman tukea.
Taitava likka!


Lilli ja Helmi ulkoilemassa.



Lilli oli oppinut sanomaan pappa! (äänsi sen ruotsalaisittain ja pehmeästi)
Ja pappa on ylpeä!


Äitikin treenasi neidin kanssa istumista.
Hyvin jaksettiin ja kivaa oli.


Helmi oli taiteillut Terhin kanssa liimalla ja sokerilla.
Kehystin.
(Salama heijasti kehyslasin pinnalta, toivottavasti saatte selvää...)





torstai 9. helmikuuta 2012

Vapaailta

Eilen lunastettiin iskän synttärilahja. Sami Hedbergin stand-up-show. Saatiin kyllä nauraa (vaikkei me kotonakaan itketä!). Helmi oli Terhin turvallisessa hoidossa ja äiti ja isä eivät suoneet kahden tunnin aikana ajatustakaan kotiin. Onneksi show oli niin aikaisin, ettei myöhästytty nukkumaanmenoajasta kuin 45 minuuttia! :) Ja Helmikin odotti meitä vielä hereillä (klo 20.30). Edellinen kerta kaksin ulkona taisi olla heinäkuussa ja uskon että seuraavakin on! Kaksi kertaa vuodessa on minulle ihan riittävästi. Ei mene tämän kotilon rutiinit silloin pahasti sekaisin tai ainakin pääsen nopeasti takaisin rytmiin.

Rs-tiedote: Helmillä limaa yhä kurkussa ja välillä yskittää ja aivastaessa sitä tulee myös ulos. Sitkeässä on, mutta neiti itse on todella iloinen ja pirteä! Huomiseksi on luvannut lauhtuvaa, josko Helmi pääsisi edes hetkeksi nauttimaan myös ulkoilmasta - edellisestä kerrasta onkin aikaa jo yli kaksi viikkoa!
Mutta siis täällä kaikki hyvin ja iloisin mielin loppuviikkoa kohti.






Todistetusti olemme olleet kodin ulkopuolella.
Ylemmän kuvan laadun selittää iskän känny, jolla kuva on otettu,
ja alemmalle kuvalle selitys löytyy kyllä kohteesta... :)
(Tärähteneitä siis molemmat.)








sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Fredrika

Näin Runebergin päivän kunniaksi kerron teille aika ajoin minuun iskevästä Fredrika-syndroomasta. (Lalli minulle tämän syndrooman on diagnosoinut!). Fredrikahan oli oikea kodin hengetär. Hän oli vieraanvarainen, heillä oli kahdeksan lasta ja koti aina hyvin hoidettu. Tämän lisäksi hän oli myös sivistynyt. Aika ajoin (kohtuullisen usein) Fredrika minussa nostaa päätään. Vieraita varten on puunattava joka kolo ja leivottava sen seitsemän sorttia. Tehtävä vähintään kolmen lajin illallinen ja siinä sivussa hoidettava kaikki pakolliset arkikuviot. Pahoin pelkään, että Fredrika teki nämä kaikki hymy huulillaan. Minullakin naama saattaa olla vääntynyt, mutta ei hymyyn. Epäilen myös, että nalkutustakaan tämä ihmenainen ei harrastanut. Itsekin kyllä olen sitä pystynyt vähentämään, mutta se on ison koulutuksen tulos. Nykyään Lalli ymmärtää jo katseesta milloin olisi hyvä toimia... :)
Niin ja Lallin harmiksi matkaa täydelliseen Fredrikaan on vielä. Itse Runeberg sai hoitaa omaa työtään tarvitsematta puuttua mihinkään kodin töihin. Meillä on kyllä toisin. Yritän vaatia Lalliltakin Fredrikan ominaisuuksia, tosin siinä hyvin harvoin onnistun.
Myönnän myös sen, että taloudellisuutta minun tulisi Fredrikalta oppia. Ehkä seitsemäntoista naisten/sisustuslehteä kotiin tilattuna ei ole kovin taloudellista tai ruoan roskikseen heittäminen. Tähteistä en vaan ole kovinkaan hyvä taikomaan mitään. Tortutkin tämän päivän kahville kävin kaupasta (ei meillä kyllä ollut pipareita joululta jäänytkään, mistä olisin ne taikonut).
Tällaisin miettein vietämme tätä sunnuntaita.
Rs-virus jyllää edelleen. Helmin yskä ei ole helpottanut lainkaan, päinvastoin ja oma nenäkin tukottaa vielä ja olo on puolikuntoinen. Jaksoin kuitenkin eilen tuuletella pölypunkkeja petivaatteista: takuulla Fredrikakin olisi hyödyntänyt nämä pakkaset!





Toipilaamme poseerausta tältä aamulta.


 
Äidin uudet sisutusvalot.










keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Turvaverkko

Pikainen päivitys...

On hetkiä jolloin sitä toivoo, että ne läheiset ihmiset, joihin hädän hetkellä voi turvautua, asuisivat hieman lähempänä kuin 500 kilometrin päässä.
Nyt on sellainen hetki. Myös äiti sai flunssan ja on ihan veto pois. Kaiken kukkuraksi myös Terhi sairastui. Helmi on yhä samassa kunnossa kuin viikonloppuna, siis kipeä. Ei onneksi enää kuumetta, välillä pientä lämpöä, mutta yskää ja tukkoinen on.
Palaan, kun olemme jälleen iskussa. Siis hyvin pian!


Onneksi meillä on iskän turvallinen olkapää, johon voimme nojata!