Itku pitkästä kohtailusta

Kohtaukset (ainakin näkyvät sellaiset) ovat loppuneet! Nyt kuuluisi pomppia riemusta, jo kolme päivää ilman spasmisarjoja, ja päivä ilman kielivärveitä! (Tosin tällä viikolla on nähty myös tajuttomuuskouristuksia.) Riemusta emme kuitenkaan pompi: neiti on nimittäin muuttunut kovin itkuiseksi. Eilen ja tänään meillä on vaan itketty. Pienen hetken Helmi on tyytyväinen ja sitten taas alkaa. Itku, josta yritämme arvailla mikä on vialla? Sattuuko jonnekin? Harmittaako muuten vaan? Väsyttääkö? Mikä? Vaihtoehtoja onneksi riittää: valon määrän lisääntyminen - voisiko olla pääkipua? Vatsavaivoja? Takahampaan puhkeaminen? ( Kertoisiko joku kuinka kauan se yksi hammas voi tehdä tuloaan ikenen läpi? Ien on ollut varmaan jo vuoden pullea, välillä enempi välillä vähempi ja tällä hetkellä on myös ihan valkoinen, mutta hampaasta ei tietoakaan...) Vahvin vaihtoehto itkuun on kuitenkin Keppran nosto (kiukkukeppraksikin kyseistä lääkettä nimitetään.)
Mutta tämä itku on kyllä raastavaa... Aina nauravan ja hyväntuulisen tytön tilalle meille on muuttanut joku tuntematon, joka itkee joka asiasta... Haluan nauravan lapseni takaisin! Vaikka sitten joutuisin ottamaan vaihdossa kohtaukset!

Tämä kuva on otettu vielä kohtausten aikaan, kun lapsemme oli iloinen...

 

 

 

 

 

 

 

 

Auringosta olemme nauttineet:

Pihapihta auringonvalossa

Ihanan sininen taivas

Lähes pihaltamme lähtevä latu



Jäniksen jäljet ladun vieressä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänä viikonloppuna olen pohtinut myös elämää erityislapsen kanssa. Ystäväni, joiden poika on myös erityinen, soitti ja harmitteli kuinka pahalta tuntuu kun lasta ei voi ottaa koko perheen rientoihin mukaan. Lapsi täytyy viedä tilapäishoitoon, että muu perhe pääsee harrastamaan. Perheessä on siis kaksi tervettä lasta ihanan erityisen lisäksi.

Jäin miettimään hänen sanojaan. Meidänhän ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa siitä, että joku jäisi vähemmälle huomiolle Helmin takia. Mutta ymmärrän ystäväni tuntemukset oikein hyvin.

Itse sitä on niin mukautunut tähän omaan elämään, ettei osaa muuta paljoa kaivatakaan. Arkena aamuisin töihin, töiden jälkeen kotihommat ja Helmin hoito, iltatouhut ja nukkumaan. Kerran viikossa prismaan ruokaostoksille. Ja viikonloppuisin hieman leppoisampaa oleilua, perheen kera ulkoilua, mutta kellon tarkkaan toimitaan silloinkin. Ei lipsumisia ruoka-ajoista ja nukkumaankin mennään kahdeksalta. Ja näin tautisena aikana emme tapaile paljoa ketään, ettei vaan pöpöt kulkeudu. Hyvin rajoittunutta siis. Kohokohdat on revittävä arjen pienistä iloista. Onneksi viihdymme hyvin keskenämme ja meillä riittää Lallin kanssa juteltavaa... liikaa ei voi tätä tilannetta alkaa miettimään, voisi alkaa ahdistamaan!

 

 

 

 

 Alla äidin arjen iloja:

löysin näin herkullisen värisiä roskapusseja

enkä meinannut nahoissa kestää.



Jos näette jossain kuljeskelemassa meidän nauravaista Hemppaa,

niin pyydämme palauttamaan...