Omaa aikaa?

Pitkään olen tästä aiheesta halunnut kirjoittaa… En oikein ymmärrä koko käsitettä ja sitä, että siitä nykyisin niin kamalasti vouhkataan. Jokaisella äidillä ja isällä pitäisi olla omaa aikaa. Saada mennä ja tulla miten huvittaa ja pyöriä oman napansa ympärillä. Miksi? Eivätkö he ole tienneet lasta halutessaan, että lapsi sitoo ja tarvitsee ne vanhempansa. Muuttaa ehkä parikymppisenä kotoa pois (toki jo hieman aiemmin pärjää ihan itsekseenkin, eikä edes niin kovin välitä vanhemmistaan).
Mielestäni nyky-yhteiskunta on muutenkin mennyt koko ajan hullumpaan suuntaan.

Tavoitellaan kuuta taivaalta ja kiillotetaan omaa kilpeä. Kaiken tarvitsee olla täydellistä. Unohdetaan elämän perustarpeet ihan kokonaan ja siinä sivussa myös ne lapset. Lapsi tarvitsee vanhempiaan. Töiden/koulun/päiväkodin jälkeen olisi hyvä hetkeksi pysähtyä. Vaihtaa kuulumiset, syödä yhdessä. Touhuta arjen askareet. Vahvasti olen ympärilläni havainnoinut, ettei se ihan niin mene. Äidillä on kiire salille, iskällä sählyyn. Vaihdetaan vahtivuoroa tai soitetaan isovanhemmille. Hyvitetään lapsille sitten lomalla viemällä heidät huvipuistoihin ja eläintarhoihin. Ja jos ei itse pääse omiin menoihin, niin kilahdetaan: ”miten luulet minun jaksavan tätä kaikkea, jos en saa välillä omaa aikaa?” Niinpä, sitä omaa aikaa… Kenen aikaa se sitten on, kun vietät aikaasi lapsen kanssa tai silität pyykkiä. Eikö sekin ole omaa aikaa vai nähdäänkö se varastettuna aikana? Pois minulta.

Eivät meidän isovanhemmat tunteneet koko käsitettä. He hoitivat kodin, eläimet ja lapset mukisematta. Ja nauttivat takuulla elämästään. Olivat paljon tyytyväisempiä kuin me nykyihmiset. Eivätkä masentuneet ja ahdistuneet, vaikka olivatkin 24/7 siinä omassa arjessaan kiinni. Yösydännä saivat hetken hengähtää! Eikä silloin luettu lehdistä tai kuultu uutisista perhesurmista tai kouluampumisista. Silloin ongelmat ratkesivat ajoissa, jos niitä edes ehti syntyä.

Usein meiltä kysytään kuinka me jaksamme, kun Helmi sitoo meitä niin kovin? Kiitos kysymästä, oikein hyvin me jaksamme. Olemme tässä kaksin ja rakastamme lastamme, hän antaa paljon enemmän kuin vaatii. Toiseksi meitä usutetaan usein ottamaan kahdenkeskistä aikaa. Oikein osoitetaan syyttävällä sormella, kun olemme suurimman osan ajasta kotona kolmestaan (käydään me pari kertaa vuodessa hetki kahdestaan jossain, mutta aina tuntuu, että jotain puuttuu…). Me nautimme toistemme seurasta kaikki kolme ja harvoin Helmi meitä häiritsee, jos esim. Lallin kanssa syvennymme keskusteluun. Ja nyt kyse ei ole siitä, ettemmekö osaisi olla kaksinkin? Toki osaamme ja nautimme myös niistä hetkistä, mutta tällä hetkellä myös Helmi tarvitsee meitä kovasti.

Ja sydän kertoo, että juuri näin on elämän mentävä. Meillä on hyvä olla, ei ahdista eikä purista mistään. Tässä on kaikki mitä tarvitsemme. Elämämme on näin täydellistä ja ihanaa. Tähän kaikkeen liittyy kiinteästi tietysti myös ihanat ystävät ympärillämme sekä perheemme siellä hieman kauempana. Elämä sujuu juuri niin kuin on tarkoitettukin.

Mitä sinä teet aamuisin kuin heräät? Mietitkö ahdistuneena mitä kaikkea tänään tarvitsee suorittaa ja mihin on ehdittävä ja kuinka kaiken järjestät? Vai oletko kiitollinen uudesta päivästä ja mietit innoissasi mitä kaikkea kivaa se tuokaan tullessaan. Osaatko olla onnellinen lapsesi unisesta hymystä, puolisosi sinulle kaatamasta kahvista ja tuoksutteletko työmatkalla päivään heräävää luontoa… Me itse valitsemme kuinka jokaisen päivän aloitamme ja millaisen siitä teemme!

Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus arvostella ketään. Tämä on tarkoituksella kärjistettyä ja ehkä provosoivaakin. Enkä todellakaan halua nostaa itseäni minkään yläpuolelle. Tiedän, että jokainen selviytyy elämästään miten parhaiten taitaa. Jokaisella on oma tapansa elää. Joskus vaan mietityttää, että ehtivätkö ihmiset lainkaan elää elämäänsä vai suorittavatko he sitä? Siinä on iso ero.

Ja tämä kaikki ehkä nousi mieleeni siitä, että Helmillä on yhä pientä lämpöä ja nenä on tukossa sekä yskittää. En siis liiku kotoa kuin töihin ja ehkä hätäisesti kauppaan. Mutta en halua valittaa, eikä minulla ole siihen aihettakaan. Joka aamu meillä herää neiti hymyssä suin, kasvoiltaan heijastuu aurinko, joka valaisee koko huoneen. Illan töiden jälkeen vietämme koko perhe yhdessä, tehden kotihommia tai vaan ollen. Ja minä koen, että juuri tämä on sitä omaa aikaa. Juuri tässä minulla on hyvä olla. Onnellisena, nauttien joka hetkestä!

Meidän ilopillerimme!

Muuta lääkitystä emme tarvitse! :)