42/2014

Olen viime aikoina, miten sen nyt sanoisi kauniisti, hieman harmistuneena kuunnellut ja katsellut tätä maailman menoa. Ihmisten pahaa oloa ja syyllisten etsimistä. Tätä tapahtuu ihan kaikkialla. Olen tästä tainnut ennenkin kirjoittaa, ainakin jossain muodossa... Kirjoitan jälleen, koska uskon, että jos ihmiset oikeasti hetkeksi pysähtyisivät, katselisivat ja kuuntelisivat, lähinnä omaa sisintään, niin kaikilla olisi paljon parempi olla.

 

Vai miltä tämä kuulostaa:

Neljän tunnin yöunilla uuteen päivään. Töissä niin kiire ettei kunnolla lounastamaan ehdi. Arjen organisointi sellaiseksi, että kellon kanssa kilpaa saa välillä juosta. Jatkuva huoli Helmin voinnista. Homeongelmat työpaikalla. Suurin osa rakkaista ja tärkeistä ihmisistä toisella puolella Suomea. Eri näkemykset koulun kanssa. Eri näkemykset ortopedin kanssa. Sisäeristys Helmin kanssa. Listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka…

 

Voisin niin kovin helposti mennä pää kumarassa ja valittaa (okei, valitankin joskus) sekä etsiä ja löytää syyllisiä pilvin pimein. Mitä siitä itse kostuisin? Elämä olisi vielä raskaampaa. Valitsen itse asenteeni ja suhtautumiseni tähän kaikkeen. En todellakaan syytä Helmiä tai koulua tai esimiestäni tai Lallia tai ystäviäni saati sukulaisia. Haluan myös uskoa, että jokainen toimii oman parhaan näkemyksensä ja tietämyksensä mukaan. Ei kukaan tahallisesti tai tietoisesti vaikeuta toisten elämää.

 

Minulla on oikeus valita oma asenteeni, miettiä ratkaisumalleja ja toimia sen mukaisesti. Jos aloittaa jokaisen aamunsa kiittämällä ja hymyilemällä, niin ei päivä ihan pieleen voi mennä (Lalli ei sitten tule kommentoimaan tähän, ettei koskaan näe hymyä kello viisi aamulla – minä hymyilen sisäisesti). Päivän aikaan ympärillä valittavia tai muuten törppöjä J ihmisiä on todennäköisesti paljon. Minun ei ole pakko mennä siihen mukaan. Voin kommentoida ja kertoa oman näkemykseni asiaan ja jos en oikeasti pysty tilannetta muuttamaan, niin sitten en jää asiaa enempää märehtimään. Se syö vaan omaa energiaani.

 

Näin toimin (me toimimme) myös Helmiä koskevissa asioissa. Etsimme tietoa ja mietimme eri tapoja toimia ja kokeilemme vaihtoehtoja. Jos yksi ei toimi, kokeillaan seuraavaa, takuulla jossain vaiheessa osuu. En millään kestäisi tilannetta, että valittaisimme vaan ja odottaisimme, että jokin käännös tapahtuu. Toki joskus voi niinkin olla, mutta kyllä se yleensä vaatii hieman pohdintaa itseltä. Yöuniamme emme menetä hankalissa tilanteissa. Se ei takuulla jalosta tilannetta…

 

Omaa pahaa mieltään on turha syyttää syksyn vesisateesta, ymmärtämättömästä miehestä, sairaasta lapsesta. Ihmisen on vaan niin paljon helpompi syyttää jotain muuta, kuin hiljentyä hetkeksi, katsoa peiliin ja miettiä todellista syytä omaan oloonsa. Itsensä kohtaaminen on välillä pelottavaa. Mutta tuiki tarpeellista meille jokaiselle. Vasta sen jälkeen kun olet tutustunut itseesi voit alkaa elämään sillä tavalla, että olet onnellinen. Ymmärrät että kaikki lähtee sinusta itsestäsi.

 

Meidän elämässä en nyt tarkoita, että Helmin erityisyys lähtee minusta tai Lallista (vaikkei sitäkään tiedä). Mutta en myöskään syytä esim. Jumalaa siitä. Se ei muuta tilannetta. Meidän täytyy vaan ratkoa kaikki eteen tulevat haasteet ja tehdä meidän elämästämme mahdollisimman hyvä niillä reunaehdoilla, mitkä meillä on olemassa.

 

Mielestäni olemme siinä myös onnistuneet! Olemme onnellisia ja kiitollisia tästä kaikesta. Meillä on maailman paras elämä meille.

Jännityksellä odotamme myös mitä mahtavaa tulevaisuus tuo vielä tullessaan!

 

Loppuun vielä , että myös sen olen päättänyt, että ihmiset, jotka vievät olemassa olollaan minun ja meidän energiaa ja joiden seurassa meillä ei ole hyvä olla, niin he vaan sitten jäävät. Heillä on ollut paikkansa, mutta enää se ei palvele tai anna mitään kumpaankaan suuntaan.

Näin ajattelen myös työni suhteen. Vielä se on mukavaa ja haastavaakin, mutta siinä vaiheessa kun ei enää tunnu hyvältä, täytyy vaan tehdä ratkaisuja ja ottaa seuraava askel.

 

Helmi on ollut näiden vuosien aikana ihan mahtava opettaja. Hän suhtautuu valoisasti kaikkeen. Huono olo ja pahamieli täytyy itkeä ja huutaa pois saman tien, mutta kun se on ohi, niin ei sitä pidä jäädä muistelemaan eikä siinä itsesäälissä vellomaan. Helmi käsittelee asiat siinä järjestyksessä kun ne kohtaa, eikä hän muistele että: "Olipas minulla äsken paha epilepsiakohtaus tai kipeä vatsa." Hän unohtaa menneen murheen, nauttii täysillä hyvästä hetkestä ja elämästä!

Niinkuin herään kiitollisena jokaisena aamuna uuteen päivään, kiitän myös illalla.

Niin tekee myös Helmi. Vaikka päivä olisi ollut kuinka hankala tahansa, sänkyyn päästessä ei mikään enää paina.

Jokainen ilta saamme käydä nukkumaan tämän ilopillerin seurassa (myönnetään: yli tunnin päästä joudumme jo hieman kovaan ääneen sanomaan Helmille, että nyt nukutaan...)

Kiitollisena kohti uutta viikkoa!