kuva

kuva

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

36/2014

Tämä alkaa olla jo itsensä toistamista, mutta valitettavasti yhä elämämme pyörii Helmin kohtausten ympärillä. Nyt ovat onneksi rajut spasmisarjat jääneet pois, mutta todella kummalliset nykinät ovat tulleet tilalle. Nämä nykimiset saattavat kestää puolikin tuntia ja välillä Helmi on hetkittäin läsnä ja toisinaan sitten täysin omassa maailmassaan. Alla pieni pätkä nykinää...


Nykimisestä huolimatta päätimme viedä Helmin ulos tällä viikolla. Neitihän nauttii suunnattomasti ulkoilmasta, kuten varmaankin jokainen meistä. Tämä oli virhe. Kahtena päivänä Helmi ehti olla pihalla, kun heräsimme perjantaina aamuyöllä aivan järkyttävään limakouristukseen. Käytännössä Helmi ei saanut lainkaan hengitettyä ja kroppa veti kouristuskohtaukseen. Lalli sai tehdä töitä, että hengitys lähti jälleen kulkemaan... 

Mitään muuta muuttujaa ei ole ollut kuin tämä ulkoilu (meillä ei ole esim. käynyt vieraita, joilla olisi eläimiä) eli tämän limaisuuden on pakko johtua jostain mitä on ulkoilmassa. Ja käsityksemme mukaan ulkonakaan ei ole mitään muuta "allergisoivaa" kuin homeitiöitä! Olisihan meille nuo siitepölyt riittäneet, nyt vielä tämä. Tämän toteaminenkaan kun ei ole maailman helpointa. 

Itse aiheesta hieman olen perillä, sillä olen työskennellyt sisäilmaongelmaisessa toimistossa ja oireillut monin eri tavoin jo vuosia. Vihdoin viime keväänä saimme tulokset, että toimiston ilmasta löytyy hometta ja olenkin kevättalvesta asti työskennellyt väistötiloissa (koko muukin työpaikan väki muuttaa toimistosta toivottavasti jo parin kuukauden sisällä). Nyt oireeni ovat helpottuneet, mutta voisin takuulla luoda loisteliaan uran homekoirana, sillä sen verran herkästi nykyään reagoin sisäilmaongelmaisissa kohteissa.



Tämän viikon piristys oli paketti ystäviltä.
Helmi sai itse askarrellun keijutaulun, mitä hän voi katsella ja tunnustella.
Äiti sai ihonhemmotteluhoitoa sekä iskä kahvia!
Kiitos ihanat ystävät, olette enkeleitä! <3



Näin minä puran turhautuneisuutta tästä kaikesta.
Ja tuleehan tässä myös hyvä mieli...
ja kipeät lihakset.


Helmi nostelee painoja äidin seurana.




Piha on ihan rempallaan. 
Omenoitakaan emme ole ehtineet poimia.
Onneksi ensi viikolla saapuvat pelastusjoukot idästä isovanhempien muodossa...



Salaatti villiintyi kasvamaan kasvimaalla. 







2 kommenttia:

  1. Voih.. kunpa olisi vain poikkeuksellinen yhteensattuma tämä ulkoilu ja oireet. :( Tottuuko siihen ikinä, että näkee oman lapsen epilepsian kourissa? Enkeleitä Helmille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti olisi, vahvasti kuitenkin epäilen...
      Ei siihen varmaankaan koskaan totu, mutta tietyllä tavalla turtuu.
      Kiitos enkeleistä!

      Poista