Koululainen

Voisiko joku kertoa miten ihmeessä aika menee siivillä? Ihan äskettäin ihmettelimme vastasyntynyttä, ryppyistä ja huutavaa kääröä ja tänään se pötkylä lähti kouluun!!!

Viikon ajan olemme totutelleet tulevaan ja uuteen. Kesäloman alussa sanoimme Terhille heipat (emme todellakaan hyvästejä, sillä Terhi on lupautunut hoitamaan Helmiä jatkossakin, muttei toki enää päivittäin) ja viime maanantaina kotiimme saapui Titta. Iskä palasi kesälomalta töihin ja äiti alkoi tekemään töitä kotoa käsin ja opastamaan Tittaa. Hyvin ovat Helmi ja Titta toisiinsa tutustuneet ja yhdessä uutta oppineet. Luottavaisin mielin heidät tänä aamuna saatoin taksiin, vaikka hurjalta tuntuikin lähettää Helmi koulutielle... Hienosti päivä oli kuitenkin sujunut. Helmi oli ollut iloinen ja puhelias, vaikka aamulla kovin mietteissään ja kummissaan taksilla matkaan lähtikin.
Tästä se alkaa. Seuraava jakso elämässä. Meillä on iso ja reipas tyttö!

Mutta pakko myöntää, että muutos väsyttääkin. Äidistä tuntuu, että kaikki voimat ovat ihan loppu. On ollut niin paljon järjesteltävää ja selvitettävää. Helmin asiat ovat kaikille uusia ja kaikki täytyy muistaa kertoa. Helmi kun ei sitä itse pysty tekemään. Onneksi tässä samassa tilanteessa on myös muutama muukin perhe ja heidän kanssaan on voinut jakaa asioita ja miettiä mitä kaikkea täytyy huomioida ja muistaa... Ehkäpä jo jouluna tuntuu, että tätähän on jatkunut jo ikuisuus eikä mennyttä päivähoitoaikaa enää muistele ja kaipaa.
Kun kuitenkin niitä lankoja mitä käsissään pitää on miljoona ja kaikki täytyy muistaa. Mistään ei voi oikeasti höllätä tai muuten koko pakka räjähtää käsiin ja sen jälkeen on kaaos.
Tätä on todella vaikea selittää sellaisille, jotka eivät ole koskaan eläneet tällaista elämää. On miljoona eri tahoa ja kukaan niistä ei kommunikoi keskenään, vaan vanhempien tehtävä on selvittää joka suuntaan missä mennään. Oikeasti et voi hetkeksikään heittää vapaalle ja antaa tuulen kuljettaa.
Työpäivän jälkeen et rojahda sohvalle, vaan sinulla on oltava virtaa alkaa heti syöttää lastasi ja ehkä vielä vähän kuntouttaakin siinä sivussa. On huolehdittava, että kaikkia lääkkeitä on kaapissa, ettei reseptit vanhene, milloin on mikäkin terapia ja koska kuntoutussuunnitelma on uusittava.
Sitten päälle se normiarki: kaupassakäynnit, kodinhoito, oma työ ja kaikki muu. Sen lisäksi olisi kiva jossain välissä tavata ystäviäkin ja ehkä ulkoillakin. Näin syksyllä voisi säilöä satoakin talven varalle... Mutta omat voimavarat ovat aika rajalliset ja sitten kun tulee tällainen muutos, niin se raja vaan pienenee. Nyt toivonkin, että myös koulu ymmärtää meidän tarpeet... Helmi todellakin tarvitsee hyvin räätälöidyn ja yksilöllisenkin opetussuunnitelman. Jos vaatimustaso sieltä asetetaan kovin korkealle (esim. jokaiseen juttuun täytyy osallistua jne.) niin tämä korttitalo sortuu... Ja sitä emme todellakaan halua.

Tähän asti kaikki on kuitenkin sujunut hienosti! :) Katsotaan mitä sitten tapahtuu kun äitikin palaa fyysisesti työpaikalle...

Taksi odottaa jo, hieman jännittää

 

 

 



Tästä se lähti.