Voi kuinka sattuu...

Jos torstaina saimme pienen hetken nauttia olostamme, niin kyllä olemme taas palanneet ruotuun.
Itkua aamusta asti. Refluksi pahentunut ja masuun sattuu. Äiti ja isä epätoivoisia: mitä nyt? Mietitään muuttujija - mikä on ruoassa ollut erilaista kuin ennen: rasva! Osastoviikolla tuli ravitsemusterapeutilta käsky lisätä rasvaa ruokavalioon. Teimme työtä käskettyä. Viikon sitä kesti, tässä tulos! Lapsen tuska on käsin kosketeltava, mutta keinoja auttamiseen ei ole. Aurinkokeinu helpottaa hetkeksi, isän sylin toiseksi ja taas itkettää. Äidin sydän on työntyä rinnasta ulos, taas. Ei voi olla totta, en pysty millään helpottamaan lapseni oloa. Itkettää. Huudan miehelle, että tämä on sitten viimeinen kerta yhdellekään rasvakokeilulle (ei ollut myöskään ensimmäinen ja aina on tulos ollut sama). En tiedä mitä rasvaton ruokavalio aiheuttaa, eikä kyllä tällä hetkellä kiinnostakaan... Kipua ja tuskaa en aio lapselleni enää tietoisesti aiheuttaa. Saa tulla vaikka mikä ravitsemusguru katsomaan. Tuskin kestää päivääkään: yhtä huutoa ja epilepsiakohtauksia...

Sitä tunnetta mikä pään sisällä on juuri nyt, ei pysty sanoin kuvailemaan. Kun katsoo ikkunasta ulos - paistaa aurinko. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Mikään ei voisi kiinnostaa juuri nyt. Tänään olen maannut sohvalla mykkänä. Puhelinsoitto ystävälle 500 kilometrin päähän helpotti hetkeksi, muttei saanut ajatuksia pois. Lalli on hoitanut Helmin, syöttänyt ja suihkuttanut. Käynyt välillä kastelemassa torstaina istutettua nurmikkoa, tuulettanut hetken päätään. Hänkin on olllut hiljaa, miettinyt kuinka tästä tilanteesta luikerrellaan pois.

Risukasaamme valaissut aurinko on mennyt pilveen, toivottavasti ei pimentynyt kokonaan.