41/2015

Toistan itseäni, mutta sitä meidän elämä on. Päivästä toiseen toistuvat samat tutut rutiinit, että paletti pysyy kasassa. Tosin, tämän rutiinin, nimeltä epilepsia, jättäisin mielihyvin tästä kuviosta pois. Mutta minkäs teet... Oikeasti reilun viikon verran näytti, että epi on hellittänyt otteensa ja saamme jälleen nauttia iloisen ja touhukkaan Helmin seurasta. Kunnes perjantaiaamuyönä rysähti: neljä kouristuskohtausta. Niiden tahdittamana neiti olikin ihan puhki ja perjantai mentiin kovin vaitonaisissa merkeissä. Lauantaiaamuna jouduimme turvautumaan stesolidiin, koska yleistynyt kohtaus otti vallan. Steson vaikutuksen alaisena vietettiin sitten lauantai, onneksi kohtaukset pysyivät edes jotenkin poissa. Eikä tänäänkään Helmi ole ollut oma itsensä. Kohtaus on koko ajan siinä rajalla ja neitiä itkettää kovin helposti.

Itsellä on niin voimaton olo, kun ei osaa auttaa, eikä ymmärrä mistä tämä kaikki taas johtuu. En muista milloin  meillä olisi ollut näin pitkä ja tuskainen taival epin kanssa, aina jossain välissä se on löysentänyt otettaan, mutta nyt ei kyllä hellitä vaikka mitä tekisi...
Refluksiin tätä nyt yhdistämme vahvasti, mutta sitäkin vastaan meillä on lääkitys, eikä sitä lääkitystä juurikaan pysty enää nostamaan. Ja mistä refluksi on pahentunut, niin siitä emme sitten saakaan kiinni. Tosin sellainen kutina minulla on, että allergiaoireet pahentavat refluksiakin... mutta on tämä sellainen palapeli, ettei sen kokoaminen ihan helposti onnistu.

Tässä lievä poissaolo...

Lauantaina uhmasimme homeitiöitä.

(meillä on koko viikon ollut öisin pakkasta noin viisi astetta,

niin ajattelimme, että uskallamme hetken kokeilla ulkoilua.)

Ei Helmi kyllä juurikaan ulkoiluun reagoinut,

syynä varmasti aamusta annettu steso.

Minä laitoin samalla syyskukat.

Tulevaa viikkoa odotamme kovin, saamme idästä jälleen rakkaita käymään!