Muistan ajatelleeni nuorempana maailmalla resutessani kuinka epäillen suhtauduin ajatukseen minusta isänä. Siihen aikaan oli joitakin muitakin esteitä kuin pelkästään henkisiä, sillä myös äiti oli vielä vahvasti hakusassa. Vaikka meihin kaikkiin on istutettu vahvana suvun jatkamisvietti, niin olin asian suhteen kovin epävarma.
Muistan miettineeni tosissani haluanko varmasti jälkeläisiä kasvamaan tähän hulluun maailmaan, jota asuttaa järkyttävän itsekäs eläin nimeltä ihminen. Ajatuksissani oli näkemäni kohtalot Etelä-Afrikassa, missä katulapset pakenivat todellisuutta muovipussin ja Bostikin avulla. Nuo lapset viettivät yönsä läjissä kuin käärmeet, jotta saivat toisistaan edes hieman turvaa ja lämpöä. Vauraassa Japanissa näin loistohotellin nurkalla nukkuvan miehen vain sanomalehdet peittonaan.
Kymmeniä vuosia on ollut yleisestikin tiedossa, että meitä on täällä jo liikaa, eikä palleromme kestä nykymenon mukaisia energia-, ruoka- ja saasteongelmia. Väki kusee muroihinsa oikein huolella tekemättä mitään konkreettista tilanteen korjaamiseksi. Ihmiskunta siis köröttelee kohti loppuaan kuin Mossella jokeen, hitaasti mutta varmasti. Matkalla soi korvalapuista Offenbach ja samalla voi lukea Facebookista kuinka pirun hyvää ruokaa kaverit söi Chez Diablossa, ja voi vaikka Twitterissä hehkuttaa elämyksen järisyttävyyttä kaikille seuraajille.
Halusinko siis lapseni kasvamaan tähän maailmaan missä itsekkyys ja onni mitataan rahan ja tavaran määrällä? Pieni maailmanparantaja minussa ajatteli, että voisin opettaa lapselleni paremman tavan elää ja siten parantaa osaltaan tätä maailmaa. Näinhän meistä suurin osa varmaan ajattelee.
No sitten syntyi Helmi ja oletetusta opettajasta tulikin hetkessä oppilas. Loppujen lopuksi kaikki isät joutuu samaan tilanteeseen - opiskelemaan isänä olemista. Lapsi pistää aina elämän uuteen järjestykseen, olipa se vinksallaan tai ei. Minut kai katsottiin niin jääräpäiseksi oppilaaksi, että pistettiin opiskelemaan tätä oikein laajemmalla oppimäärällä. Helmi onkin opettanut melkoisesti. Rakkauden, välittämisen ja arvomaailman lisäksi olen oppinut aika lailla aitoudesta, erilaisuudesta ja sitoutumisesta. Nyt kertaan ties kuinka monetta kertaa aiheesta: maailma ei valmistu vaikka kuinka painaisin töitä. Se voisi tulla valmiimmaksi, jos muistaisi antaa aikaa ja olla läsnä lapsensa elämässä silloin kun se vielä on mahdollista.
Meidän Perhe lehdessä oli tämä ajatus kiteytetty mielestäni hienosti. Sinun arkesi on jonkun lapsuus! Jatkan opiskelua. Hyvää isänpäivää!
Minulla on peräti kuusi luokkasormusta. Yksi vasemmassa nimettömässä ja viisi oikean etusormeni ympärillä joka ikinen ilta!
Kiitos Lalli hienosta kirjoituksesta!
VastaaPoistaItse ajattelin äitiydestä samalla tavalla. Ensimmäisen lapseni sain varhain ja raskaus oli yllätys, joten sitä ei samalla tavalla tullut mietittyä. Mutta ennen Valoa mietimme mieheni kanssa paljonkin juuri noita asioita, joista kirjoitit - ja päädyimme samaan lopputulokseen, sekä sen suhteen, että lapsesta voi yrittää kasvattaa ihmisen, joka omalta osaltaan tekee maailmasta paremman paikan, kuin senkin suhteen, että syntyi Valo. Elämämme erityinen ilo. :)
Eipä kestä kiittää ja hyvä jos maistui. Ilmeisesti hommilla on sen verran kiire, ettei meidän opetukset riitä ja meidätkin on jo pistettävä osaltamme parannushommiin.
PoistaHieno kirjoitus isältä isänä. Kyllä se Luoja tietää ne jääräpäisimmät, jotka kestävät sen kovemman koulun ja kertaukset kantapään kautta :) ei kaikille näitä luokkia laiteta. Helmi on suuri opettaja ja isä hyvä oppilas!
VastaaPoistaKaunis ja ajatuksia herättävä kirjoitus,kiitos Lalli!
VastaaPoistaKIITOS Lalli näistä jaetuista puhuttelevista ajatuksista! Ja paljon iloa, rakkautta ja pitkämielisyyttä oppimisen ja opiskelemisen tielle!
VastaaPoistaKiitos Lalli!
VastaaPoista