Kuluneella viikolla olen muutaman kerran ajatellut, että nytkö tuli se hetki, että epi vie Helmin kokonaan?! Tähän asti, olipa kohtaus iso, pieni, lyhyt tai todella pitkä, niin kohtauksen mentyä ohi, Helmi huilaa hetken ja on sen jälkeen niin kuin ei mitään kohtausta olisi koskaan ollutkaan.
Mutta nyt neiti ei olekaan palautunut. Alkuviikosta purkasi isoja kouristuksia todella useita, mikä on hyvin harvinaista (yleensähän kouristukset tulevat vain aamuisin liman jäädessä kurkkuun). Näistä kouristuksista Helmi ei palannutkaan tähän maailmaan. Tuntui kuin kohtaus olisi jäänyt jotenkin kytemään ja ilmeni sitten poissaoloina, jotka vaan syvenivät syvenemistään. Helmi ei reagoinut juuri mihinkään ympärillä olevaan. Ruoan saimme joten kuten menemään, sen ulostuleminen olikin sitten jo hankalampaa... Lyhyinä hetkinä Helmi yritti rimpuilla itsensä takaisin tähän maailmaan, mutta vaipui aina vaan pois. Kukaan ei voi varmastikaan kuvitella miltä tätä tuntuu katsoa (ellei ole itse kokenut samaa). Yritäpä siinä samalla tehdä töitä ja vielä keskittyä niihin tai kuunnella kiinnostuneena ihmisten tilityksiä ties mistä "vaikeuksista"! Siis lapseni veti myös minut mukanaan niihin poissaoloihin, jos joku on ihmetellyt käyttäytymistäni...
Mietimme Lallin kanssa jälleen kerran aivot sauhuten mitä nyt tehdään? Alkuviikosta puhuin puhelimessa neurologin kanssa, joka totesi Helmin olevan niin herkkä kaikille lääkemuutoksille, ettei sellaiseen varmaankaan ole järkevää nyt lähteä. Sanoi, että nykyisillä lääkkeillä on etsittävä mahdollisimman hyvä tasapaino: niin vähän kohtauksia kuin mahdollista, mahdollisimman vähillä lääkkeiden haittavaikutuksilla... Tästä olemme täysin samaa mieltä, mutta tässä tilanteessa emme todellakaan tienneet kannattaisiko jotain lähteä nostamaan vai peräti laskemaan...
Tänä aamuna kovasti levottoman yön jälkeen Helmi sai kouristuskohtauksen, jonka jälkeen nukahti. Ja sieltä herättyään on ollut enempi läsnä kuin viikon aikana yhteensä!!! JEE! Uskallan tuulettaa, on tämä nimittäin ollut niin kurja viikko, että jokaisesta positiivisesta liikahduksesta otan kaiken irti.
Minulla on aiemminkin ollut sellainen olo, että Helmille jää kohtaus jotenkin aivoihin päälle ja helpottaa vasta kun saa jonkun isomman kohtauksen. Epäilen, että näin oli myös nyt! Tätä ei sitten ole kaksoissokotettu tai muutenkaan tieteelllisesti testattu. Tämä on äidin vahva tunne ja tästä aion pitää kiinni toistaiseksi. Seuraavan kerran kun olen neurologin kanssa juttusilla, hän saa tämän minulle selittää!
Kuvia Helmistä ei tällä viikolla ole otettu. Lalli kävi kuvaamassa pihastamme vielä löytyviä kukkasia. Nämä kaikki ovat selvinneet täysin ilman hoitoa...
Neilikat ovat selkeästi minun kukkia,
menestyivät vuosi sitten hellekesänä ja
kukkivat näköjään myös vähän viileämpänäkin suvena.
Ruusut kukkivat keittiön ikkunan alla vuodesta toiseen.
Sipulillakin on näköjään kukka.
Myös tilli kukkii...
(emme ole yhtään tilliä hyödyntäneet koko kesänä)
Villiviini kipuaa villinä pitkin männyn runkoa